Katurakentaminen ja toimiva infra – uhka vai mahdollisuus?

Raide-Jokerin suunnittelunohjauksessa roolini on kulkea tuotannon ja suunnittelun välissä ja katsella asioita milloin mistäkin näkökulmasta – mielellään mahdollisimman monesta. Mietin paitsi infrasuunnittelua, myös esimerkiksi riskienhallintaa ja sopimusteknisiä yksityiskohtia. Haluan ymmärtää kaikki työhömme vaikuttavat asiat syy-seuraussuhteineen. Tätä tavoitetta helpottaa se, että tiedonjanoni on sammumaton. Pääni on täynnä ajatuksia!

Kun mietin raidehankkeen infrarakentamista, mietin tietysti karttojen ja suunnitelmien äärellä myös sitä, miten työt milläkin alueella voitaisiin tehdä ensinnäkin mahdollisimman nopeasti ja toisekseen mahdollisimman vähän alueella asuvia ja liikkuvia ihmisiä häiriten. Valitettavasti nämä ovat kuitenkin jossain määrin toisensa kumoavia tavoitteita. Miksi?

Siksi, että mitä enemmän töitä tehdään liikenteen ja käytössä olevan kunnallistekniikan keskellä, sitä kauemmin ja tehottomammin niitä tehdään.

Meillä on Suomessa maailman parhaiten toimiva infra. Olemme tottuneet hyvään. Lisäksi meillä kunnioitetaan yksilön oikeuksia: täällä ei sanota ihmisille, että tänään lyömme tämän kadun tästä poikki, menkää mistä parhaiten taidatte. Täällä ei tehdä meluavia töitä yöaikaan, jos ei ole äärimmäinen pakko. Mutta samaan aikaan, kun haluamme, että ihmisten arki on toimivaa myös infratöiden keskelle, meidän on ymmärrettävä myös yksilön oikeuksien vaikutukset. Tästä aiheesta toivoisin joskus viriävän hiukan enemmän julkista keskustelua.

Erään valtaväylän peruskorjaus kesti kolme vuotta. Töiden valmistuttua urakoitsija kertoi saaneensa kadun varren asukkaalta kiitoskirjeen, jossa kiiteltiin, ettei koko kolmen vuoden aikana mikään ollut poikki. Liikkuminen kadulla oli mahdollista, lämpöä riitti ja vettä tuli hanasta. Tämä on tietysti hieno onnistuminen, mutta miettikää – kolme vuotta. Se on pitkä aika. Entä, jos olisi tehty vuosi ja aiheutettu enemmän hankaluuksia? Olisiko se loppujen lopuksi koetellut asukkaiden sietokykyä enemmän vai vähemmän kuin kolmen vuoden mylläys? Missä kulkee sietokykymme raja?

Kun uimahallia peruskorjataan, ei ole tapana vetää ratojen väliin suodatinkangasta ja todeta, että valitettavasti vesi on hiukan sameaa, koska rakennamme täällä toisella puolella – yrittäkää kestää. Uimahalli laitetaan tylysti kiinni remontin ajaksi. Maailmalla ei katutöitäkään tai muita kaupunkien haasteita välttämättä hoideta kuten meillä, mahdollisimman pienillä häiriöillä. Kun Pekingissä liikenneruuhkat kasvoivat liian suuriksi, siellä päätettiin, ettei rakenneta lisää katuja, ja 3 miljoonaa ihmistä pakotettiin muuttamaan muualle. Aika äärimmäinen keino hillitä liikenneruuhkia, vai mitä? Tällaisia keinoja emme Suomessa käytä, onneksi.

Suomalaisessa ajatusmallissa halutaan lähtökohtaisesti kehittää ihmisten elinympäristöä siellä, missä he muutenkin jo asuvat. Raide-Jokeri on hyvä esimerkki tällaisesta pitkäjänteisestä kehittämisestä. Mitään ei kuitenkaan synny, ennen kuin ensin rakennetaan, ja rakentaminen aiheuttaa aina jonkin verran häiriötä. Pitää kuitenkin ymmärtää, että kun säädämme pienemmälle häiriönappulaa, kääntyy myös tehokkuusnappula pienemmälle, mutta kustannus- ja aikanappulat valitettavasti isommalle.

Vaikka suuresti kunnioitankin suomalaista tapaamme tehdä infratöitä, väistämättä tulen usein miettineeksi vaihtoehtoisia ratkaisuja. Entä, jos kolmen vuoden putkikikkailun ja kiertoteiden rakentelun sijaan tehtäisiinkin vain vuosi töitä – vain niitä varsinaisia töitä, eikä ollenkaan häiriönvälttämistöitä? Katkaistaisiin kiinteistöiltä kaikki kunnallistekniikka ja kulkutiet ja muutettaisiin vaikka koko korttelista ihmiset hotelliin asumaan? Kaivettaisiin katu koko pituudeltaan auki, työskenneltäisiin vuorokauden ympäri ja saataisiin kaikki kerralla valmiiksi. Näin kustannustehokkaassa ratkaisussa asukkaiden hotellikulut maksettaisiin suorastaan ilolla. Kuinkahan tyytyväisiä tai tyytymättömiä he olisivat urakan valmistuessa?

Kaikenlaisia mietteitä tosiaan päähäni mahtuu, kun yritän löytää suunnitelmiimme kaikkia osapuolia parhaiten palvelevia kompromisseja. Onneksi joissakin kohdissa 25 km pitkän reittimme varrella ratkaisut löytyvätkin helpommin: olemme saaneet luvan laittaa muutamia katuja kokonaan kiinni ja liikenteen kiertoreiteille.  Se nopeuttaa töitämme näissä kohdissa oleellisesti. Tiedämme senkin, että häiriö on isompi silloin, kun ei tiedetä, mistä häiriö johtuu. Hyvällä viestinnällä voimme auttaa ihmisiä sietämään häiriötilanteita paremmin. Tähän olemme Raide-Jokerissa panostaneet isosti.

Mikä on kaiken tämän ajatteluni lopputulos? Ehkä on vain hyväksyttävä se asia, että Raide-Jokerin rakentaminen häiritsee kaupunkilaisia – toisia enemmän, toisia vähemmän. Toivomme ymmärrystä.

Ja jos saisin sanoa yhden asian jokaiselle, jonka elämää työmme syystä tai toisesta koskettavat, se tulisi sydämeni pohjasta ja olisi tämä: meidän tarkoituksemme ei ole tehdä ihmisten elämää hankaloittavia katujärjestelyjä tai varata töillemme yhtään enemmän tilaa kuin on pakko. Totuus on kuitenkin se, että mitä enemmän meillä on tilaa, sitä nopeammin olemme pois alta – ja mitä selkeämpiä järjestelyjä pystymme tekemään, sitä turvallisempaa meillä kaikilla, niin tiellä liikkujilla kuin rakentajilla, on.


Kyösti Ratia
Kirjoittaja toimii allianssissa suunnittelun ohjauksen tehtävissä.